Tarkoituksenamme oli ollut vaeltaa kuuluisa Inka Trail. Netistä olimme lukeneet, että varaamisen pitäisi onnistua vielä paikan päällä. Koska vaeltajien määrää on rajoitettu reitin suojelemiseksi, jouduimme kuitenkin toteamaan Cuscossa, että tilaa olisi ollut seuraavan kerran vasta parin viikon päästä. Alkuharmituksesta yli päästyämme valitsimme vaihtoehtoisista reissuista Inka-viidakkoretken, jossa maastopyöräillään päivä ja vaelletaan kaksi päivää + kiivetään päiväksi Machu Picchulle. Emme tulisi näkemään niin paljon raunioita kuin Inka Trailillä, mutta sademetsässä kulkeminen kuulosti mielenkiintoiselta. Retki oli onneksi edes huomattavasti halvempi kuin Inka Trail, joka on tosi arvokas.
Matkaan lähdettiin anivarhaisella pikkubusseilla. Bussimme muut matkustajat olivat Argentiinasta, suurin osa matkailijoista tähän aikaan vuodesta on etelä-Amerikasta. Bussimatka kulki halki kylien ja hienojen vuoristomaisemien. Huomiomme kiinnittivät pikkulapset, joita oli vuorilla itsekseen siellä täällä. Tuntui aika hurjalta, ja mietitytti että mistä he oikein tulevat ja missä asuvat. Pyörät otettiin esille puolenpäivän aikaan, ja aloitettiin kolmen tunnin mieleenpainuva alamäki. Ensimmäiset puolitoista tuntia oli täysin sumuista, jäätävän kylmää tihkusadetta. Pyörän jarrut eivät tuntuneet maailman luotettavimmilta, joten vauhtia ei uskaltanut pitää hirveästi mutkissa, joissa ei juurikaan kaidetta ole. Meille oli kyllä sanottu, että alussa on viileää, mutta en muista koska Suomessa olisi ollut sormet noin jäässä!
Taukopaikassa yritimme lämmitellä ja kuivatella onnettoman takan äärellä. Talo oli surkean näköinen, katto mustempi kuin Manun savusaunassa, hormisysteemit eivät ole meikäläisten tasoa, ja siellä äiti ja tytär kokkailivat alkeellisissa oloissa ja hengittelivät savua…
Hyvät varusteemme kuivuivat onneksi äkkiä ja tuntui jo lämpimältä aloittaa laskun kaunis osuus sumun väistyessä. Kieputtelimme Norjan peikonpolkua muistuttavan serpentiinitien pysähdellen ja kuvia ottaen, ja alhaalla tuntui että olisi voinut jatkaa vielä kauankin.
Kuvat
Bussimatka hostellille oli kuoppaista kärrypolkua ja kesti turhan kauan. Majapaikkaan päästyämme minulla oli heikko olo, en ollut juuri nukkunut edellisenä yönä, ja maha oli vaivaillut päivittäin. Syomisestä on valitettavasti tullut täällä minulle enemmänkin pakko, ruokahalua ei ole juuri ollut. Harmi, koska olisi mukava maistaa kaikkea uutta, mutta kun koko ajan pitää miettiä että mitä voi syödä. Heikko vatsani antoi lopulta periksi, ja kunnon vatsatauti alkoi huonoon aikaan, huonossa paikassa. Meillä on n. puolet ajasta ollut oma vessa ja suihku, nyt onneton vessa piti jakaa muiden matkalaisten kanssa. Enkä ollut ainoa pahoinvoiva, meitä oli kolme. Tosi monilla turisteilla on täällä ongelmia vatsavaivojen kanssa.
Ikävän yön jälkeen meitä oli kaksi, jotka eivät pystyneet jatkamaan vaellukselle. Chris jäi seurakseni hoitajaksi, varsinkin koska en osaa juurikaan espanjaa. Seurasimme muuta ryhmää taksilla seuraavaan majapaikkaan, Santa Teresaan. Taksin jakoi kolme muuta ihmistä, minä pääsin etupenkille, mutta Chris-raukka joutui takaboxiin. Matka taittui kuitenkin aika rattoisasti, joskin hiukan henkeä pidätellen kapean kärrypolun mutkitellessa vuoren rinteillä.
Santa Teresassa oloni ei kohentunut, ja haimme tukun lääkkeitä. Niiden avulla pystyin jopa illalla syömään hiukan. Seuraavana päivänä menimme alkumatkan autolla, mutta parituntinen loppumatka junanraiteita pitkin Machu Picchun juurelle Aquas Calientes kylään oli käveltävä. Reitti oli mukava ja jaksoin ihan hyvin.
Kuvat
Machu Picchulle kiipeämään herättiin klo 4. Opas oli sanonut että kiviportaiden kiipeäminen kestää noin tunnin ja että aurinko nousee klo 6.30. Noh, aika ei ihan pitänyt paikkaansa, ja portille selvittiin varttia yli 6. Portilla pitää myös jonottaa, koska sinne kärrätään ihmisiä kävelijöiden lisäksi monta bussilastillista jo anivarhain. Vaikkakin hikisinä ja väsyneinä, olimme tyytyväisiä että olimme nähneet vaivaa, ja pystyneet heikkonakin kiipeämään näkemään yhtä maailman ihmeistä. Tämä legendaarinen inkojen kaupunki on todella mielettömän upea, ja näkymät ylhäältä henkeäsalpaavat. Ympäröiviä vuoria on hankala valokuvata, koska ne ovat niin massiivisia. Toivottavasti voitte kuitenkin kuviemme kautta jakaa osan paikan taikaa. Ihailimme Machu Picchua tuntikausia, ja silti tuntui, ettei näkymästä saanut tarpeekseen. Meillä oli tosi hyvä tuuri sään suhteen, ja taivas oli kirkas koko päivän.
Ihmettelimme, kun paikka ei ollut ollenkaan niin täynnä turisteja kuin mitä meille oli kerrottu. Syy selvisi myöhemmin lunastaessamme junalippuja takaisin Cuscoon. Muut matkalaiset puhelivat että juna ei saata kulkea ollenkaan sinä iltana, koska jotkut mielenosoittajat olivat tukkineet junarataa ja teitä kivillä. Juna-asemalla selvisi, että osa matkalaisista oli odottanut junaa aamuviidestä asti, ja että junaa ei kuuluisi ainakaan pariin tuntiin. Meitä ennen oli vuorossa yli kymmenen junalastillista ihmisiä, joten uumoilimme ettemme liikkuisi ihan heti. Meidän odotusaika sujui rattoisasti jutellessa chileläisten kanssa Chilestä ja Etelä-Amerikan ja Euroopan eroista, sekä lauleskellessa argentiinalaisten kanssa. Lopulta junat pääsivät liikkeelle, ja meidän vuoromme oli 4,5 tuntia aikataulusta myöhässä. Juna ei kuitenkaan päässyt ajamaan perille saakka, ja niinpä puolenyön aikaan joukko hikisiä ja väsyneitä matkailijoita harhaili etsien bussejaan, jotka matkanjärjestäjät olivat järjestäneet loppumatkaa varten – jos olivat. Me löysimme pikkupojan ja pikkutytön pitelemästä kyltistä omat nimemme, ja pikkutyttö talutti meidät bussiin käskemällä tomerasti espanjaksi että “vamos!” – mennään. Bussissa poika sitten viihdytti meitä laulamalla queshuan kielellä – kolikkopalkkaa vastaan tietystikin. Yön pimeydessä bussiletka pujotteli väistellen teille kasattuja lukemattomia kivikasoja. Mielenosoitukset olivat kai liittyneet jotenkin vesijohtoverkostoihin, vettä kun täällä ei ole helposti saatavalla, ja tulee kinaa siitä käyttääkö vesi ihmisille vai viljelmien kastelemiseksi. Puoli kolmen aikaan etsimme hostellimme sympaattisen yöportieerin kanssa Cuscossa yösijaa, kaikki hostellit kun olivat tilanteen takia täynnä, eivätkä he olleet tienneet pääsemmekö illalla takaisin Cuscoon. Voisi siis sanoa, että tiemme Machu Picchulle oli pitkä ja kivinen, mutta ehdottomasti sen arvoinen! ;)
Kuvat
